Mitä oikeasti olisimme

Me herkät lapset kasvamme sopeutumaan. Rakastumme jo elämämme ensimmäisinä vuosina kauniisiin tarinoihin. Me ihastumme ystävämme nauruun. Huokaisemme nähdessämme pitsiverhon leikkimökin ikkunassa. Me rakastamme nuotiotulia. Rakastamme sitä, kun räntähiutaleet uppoavat rauhallisen harmaan meren pintaan. Katselemme sadepisaroiden piirtämiä viivoja suuriin ikkunoihin. Liikutumme kyyneliin, kun kuu pilkistää hiljaisena puiden välistä. 

Me rakastumme ihmisiin niin hyvässä kuin pahassa. Annamme anteeksi nopeaa, vaikka itkeskelemme hiljaa haavojamme vielä viikkojenkin jälkeen. Me emme olisi koskaan sanoneet sinulle, kuinka häikälemätön ja empatiakyvytön sinä olet, vaikka sinä olet. Miksi sanoit meille, että olemme lapsellisia ja välillä noloja? Kannamme arpemme hiljaa, sillä huomaamme, että sinun sanasi ovat totta. Jos totuus on se, mitä suurin osa ihmisistä ajattelee.

Me olemme naiiveja, tyhmiä, idealistisia, heikkoja ja vakavia. Vain koska rakastuimme ihmisiin. Ja vain, koska enemmistö asettaa näiden ominaisuuksien rajat. Jos sinä et usko hyvään, jos sinä et siihen pysty, miksi se tekee minusta naiivin halutessani uskoa niin?

Kirjoittamisen kaipuu

Edessäni ovat valkeat, tyhjät vihkonsivut. Minua ympäröivät kahvilan kotoisat äänet: noiden pienten hopealusikoiden kilinä vasten kultareunaisia kahvikuppeja - joiden herkkää ja hienostunutta muotoilua koristavat maalatut kukat – kahvinkeittimen kiehtova kohina, lautasten pinoamisesta seuraava helähtely ja keskusteluun syventyneiden opiskelijoiden sopuisa puheensorina, jonka läpi loistaa elämänjano.

Yritän pian kerätä sanat kouriini, ennen kuin ne valuvat kuin vesi sormien lomasta. Korvissani kohisee inspiraatio, joka on muuttanut kaiken ympärilläni jotenkin erilaiseksi, mielenkiintoiseksi ja tutkimisen arvoiseksi. Mieli värähdellen on pakko tarttua kynään. On pakko kirjoittaa.

Minä haluan kirjoittaa arjen eri sävyistä. Tunteista, jotka ovat arven tai tykyttävän haavan kaltaisia, niin rumia, ettei niistä voi kirjoittaa kuin runoin. Kivusta, joka on kylmä viima säröilleen sydämen läpi. Tahdon kirjoittaa tulkinnanvaraisesti myös noista voikukista, jotka rehottavat kaikkialla ja toisaalta orkideoista, joiden herkkä loisto lakastuu niin helposti. Siitä, kuinka kuihtuva kukka häpeää itseään. Haluan kirjoittaa myös siitä, mitä ihmettelen eniten. Vastikään koetuista tuntemuksista, keveistä kuin pikkuvauvan varpaiden iloinen kipristys tai kuusenkoristeessa helähtävä tiuku. Niistä aavistuksenomaisista hetkistä, jotka toisaalta ovat herkkiä katoamaan kämmenelle laskeutuvan lumihiutaleen tavoin ja jotka ovat joillekin meistä niin harvinaisia, että ne suljetaan sydämeen kallisarvoisina löytöinä. Sitä kai onneksi kutsutaan. 

Minä haluan kirjoittaa aivan kaikesta. Mieli vavahdellen ajatusten virrasta kaikessa on äkkiä merkitystä. Luovuus on se, mistä on pidettävä kiinni, ymmärrän. On kirjoitettava, aloitettava edes jostakin. Tekstien ei ole pakko saada päätöstään koskaan. Romukoppaan liian korkeat kynnykset, mietin.

Nousen kahvilasta kai tuntien kuluttua. Puuovi kalahtaa kiinni takanani. Kirkko kohoaa sinistä avaruutta kohti. Lumi narisee pyörän renkaan alla ja pakkanen kipristää poskia.

Jahtaan valonsäkeitä

Kun hetkeksi unohtaa oman onnensa,

pudottaa sen suljettuun suruun

alkaa miettiä, että onko onnellisuutta olemassakaan.

Vai että olenko minä joku yksin onnettomana pudonnut sammunut tähti?

Kyynelten tähdittämät silmät hajonneen piilottavat kivun kaikessa

kaikessa selviäminen

onnistuuko se

Minulla on tapana selittää liikaa. Puhua asiat monissa eri sanamuodoissa, johtuen ihan vain siitä, että tahdon ilmaista itseni täsmällisesti. Koen vahvoja mielikuvia, jotka haluaisin siirtää eteenpäin kuin purkissa. Sana sanalta. Sen takia minä tykkään kirjakielestä ja pitkistä sanoista. Pitkät sanat ovat hyviä, ne sisältävät monta sanaa. Mutta olisi kivaa, jos aina ei tarvitsisi selitellä ja perustella itseään. Tosielämässä se tuskin koskaan tulee onnistumaan, mutta jos minä tämän blogin yrittäisin pitää pelkistettynä.

Yritin aloittaa bloggaamisen jo viikko sitten. En sitten tiedä johtuuko se siitä, että olen ehkä enemmän luova kuin käytännöllinen - jonkun lähteen mukaan luovat ihmiset muuttavat mieltään useasti (blogini nimi saattaa olla ensi viikolla eri) - kun yhtäkkiä pidin koko ajatusta typeränä ja tylsänä. Sitten minä taas inspiroiduin, ja tässä minä kirjoitan.
On ollut kaikenlaista. Ajatuksia ja ikäviä olotiloja ja kyyneliä. Elämäntilanne on muuttumassa, ja ehkä mieleni valmistautuu, minulle siitä erityisemmin etukäteen ilmoittamatta, stressaamalla tulevasta. Tähän mennessä olen nähnyt koulun alun inspiroivana uutena juttuna, mutta äkkiä kuvioon hiipii mukaan jonkinasteinen paniikki. Syystä kysymysmerkki.

Kirjoitan nyt ensimmäiseen postaukseeni (pitkään aikaan) kesästäni samaan aikaan sekä ympäripyöreästi että yksityiskohtaisesti. Kesäni on edellisiin verrattuna ollut hyvin poikkeuksellinen. Olen ollut eri. Mutta kuitenkin, mielikuvani kuluneesta kesästä on valoisa, värikäs ja onnellinen. Olen kiitollinen siitä. Onnellisuus ei ole itsestäänselvyys. Sielviäminenkään ei ole kaikille, mutta onnellisuus on aina plussaa.

Kesästä ensimmäisenä hyppii mieleen välähdyksiä hetkistä. Onnea oli päästä hyvään kesätyöpaikkaan. Vietin kaksi viikkoa siivoamassa uudenuutukaista päiväkotia, ja sain paljon ajatteluaikaa yksin. Täsmälleen sitä, mitä olin tarvinnut.

Onnea oli kahvihetki yksin työpaikan portailla katsellessa kuin rauhoittuvaa mieltä myötäilevien koivujen liikahduksia taivasta vasten (luonnollinen sininen-vihreä -yhdistelmä on kaunis).

Onnea oli selvitellä omaa mieltä ja edetä oman ajattelumaailmansa kanssa. Hetket yksin pimeässä keittiössä yhden aikaan piirrellen kirjaan ja syödä (aina sama erikoinen kombo) katkaistu pala kurkkua ja kaksi tomaattia.

Onnea oli tavata kämppäkavereita suviksissa. Laulaa kamarikuoron kanssa kentän reunassa, kun taivas näytti luopuneen väreistään ihan kuin tiivistyäkseen kesäillan tunnelmaan ja kuuset lojuivat hiilipiirroksina haaleaa punaista taustaa vasten. Seikkailla yöllisten kahvikuppien perässä puoli tuntia.

Onnea oli löytää uudestaan eräs lapsuudentuttava Ranualta. Istuksia ringissä ja keskustella itsetunnosta, ja muista, joita joku voisi nimittää syvällisiksi. Onnea oli istua rakkaan ystävän lähellä ja jutella. Lojua teltassa kolmen koivun keskellä.

Onnea oli suurisilmäinen vauva, joka pelkällä olemassaolollaan pelasti päiviäni. Tuikkiva hymy (joka muistuttaa vähän Lidlin nallesipsiä) ja innostunut jalkojen heilutus. Onnea oli istua kahvilan edessä korikeinussa ja nauraa vatsanpohjasta. Ostaa Tigeristä kahdeksan euron jättikokoinen muistikirja, jota aion täytellä pikkuhiljaa.


Onnea oli kaahata pimeässä illassa vesisateen keskellä Niskaselle. Pyöräillä sinisessä iltavalossa näyttäen pummilta. Pukeutua erikoisesti. Ostaa yhden ja kahden euron lippikset. Syödä tortillaa. Tehdä juuri omanlaista huumoria sisältäviä outoja videoita.

 

Onnea oli kesäseuraradio, onnea hyvät Bluetooth-kuulokkeet ja musiikki, snäpit parhailta ystäviltä, onnea virkistävät vesisateet ja se tunnelma sateenvarjon alla, kertakäyttömukin kahvin sekaan tippuvat sadepisarat, videopuhelut ja uusi pyörä. Toistuvat insidet, kuten kyykäärmevitsit. Onnea ensimmäinen hämärtynyt ilta.

En ollut ajatellut tätä luettelonomaista tyyliä tähän kirjoittamiseen, mutta kun onnellisuuden aiheita vain tulvi mieleen. Niin se on, että täydellinen onni on ohikiitävä, ja myöhemmin sen unohtaa.
Miksi vaikeudet on niin helppo muistaa?
Jahtaan valonsäkeitä. Tavoittelen niitä onnenhetkiä elämästä. Juuri noita yllämainittuja. Painan onnellisen hetken täydellisenä mieleeni, jätän muistoihin erityisen jäljen.

Ja nyt ne muistaessani, minä tunnen vahvasti ne kaikki syyt jatkaa eteenpäin vahvempana.
Tätä kirjoittaessa minut valtasi rauhallinen olo. Ei kesä ole vielä ohi, kun vihreisiin koivunlehtiin paistaa tuo ihana, lohdullinen ilta-aurinko. Hellästi silittää pelokkaan mieltä, sivelee keltaoranssein sävelin. Taluttaa kohti syksyä.

Sitä kysyvälle: "Joo, mulla oli aivan ihana kesä".

Kultainen sääntö

Rakastan hetkiä, jolloin olen konkreettisesti aivan yksin, enkä siltikään koe tarvitsevani ketään muuta. Koen riittäväksi itselleni ilman, jota hengitän, hiljaisuuden äänet, jotka kuulen sekä sillä hetkellä oman suttuisen olemukseni alla poukkoilevat mietinnät iltahämärissä. Tuntemuksia vahvisti tänään sinisen sävyinen valo keskellä harmaiden pilvien, syvä loppukesän tuoksu ja lätäköistä väreillen heijastuvat katulamput.


On joskus toisinkinpäin; ihminen voi tuntea olonsa hylätyksi keskellä välittäviä ihmisiä. En tiedä syytä. Onko tällöin kyse liian harvoista muistutuksista välittämisestä muiden suunnalta vai oikeastaan pelkästä tyytymättömyydestä itseään kohtaan?

Mietinpä vielä, että kun ihminen tuntee, ettei kukaan välitä, pitäisi hänen enemmän keskittyä näyttämään läheisille rakkauttaan. Joku muukin tarvitsee kipeästi läheisyyttä, hellyyttä ja ymmärrystä. Itsesääliin vaipuminen on hyvin itsekeskeinen ratkaisu.

Sadesää saa fiiliksissä ihmeitä aikaan.
Hyvää yötä.

Senja ~

Turvassa ja tallessa, rakastettuna

HUOM! Toivon, että jokainen puhelimella lukija rullaa aluksi aivan tekstin alas ja vaihtaa MOBIILIVERSIOSTA INTERNET-VERSIOKSI, sillä näin paljon vaivaa kuvien ja tekstien asetteluun. Kiitos. Tosin pakko vielä mainita, että Blogger ei todellakaan voinut suorittaa asioita haluamallani tavalla, ja asettelut ovat nyt siis hieman niin ja näin. 

Puuhakkeen ja kastuneen maan tuoksu. Valtava joukko, joka ei huoju tavallisen festarikansan tapaan humaltuneena musiikin pauhussa. Jokaikinen, avuton lapsi ja heikko vanhuskin, on turvassa. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa ja taustansa, mutta heitä yhdistää asia. Heitä yhdistää suuri asia: he uskovat. Joukossa on muitakin, mutta myös he saavat kiinni rauhanomaisesta tunnelmasta. Kaikkialla vallitsee luottamus muihin ihmisiin.

   Pala palalta rakentuva organisaatio, jossa yksi työvuoro ei tunnu merkitsevän, mutta se todella merkitsee. Työvuorolaput löytävät omistajansa, ja näin eteenpäin palkkaliput, joilla saa mahdollisesti muiden työvuorolaisten aikaansaamia tuotteita kuten ruokaa. Lapset keräävät innostuneita roskia pusseihin ansaitakseen yhden jäätelön. Vanhukset voivat saada ehtoollisen heille osoitetussa lepopaikassa, ilman, että joutuvat jonottamaan. Mönkijä ajelee pitkin aluetta kyydissään valkohaalariset jätesäkkien vaihtajat.  Yömyöhästä aamuun seisoo ulkona liikenteenopastajia.

   Vapaaehtoisuus ja yhteishenki ovat suviseurojen toiminnan kannalta välttämättömiä.  Suviseurat on valtava projekti, jonka eteen tarvitaan paljon ponnisteluja.

Ja se toimii.

Katselen ulos sumuun ja palaan mielessäni yhä uudestaan Tornioon kymmenientuhansien ihmisten keskelle. Mietin, mitä suviseurani oikeasti oli. Alkaa väkisinkin hymyilyttää.

Heti alkuun suvikset on vatsanpohjassa tuntuva jännitys.

Hermostunut kihelmöinti, kun kootaan kaksi tuntia leiriä perheen kanssa ja olisi jo menoa.

Suvikset on ajattomuus, jossa unohtaa kellon kulkemisen. Ei ole stressattavaa tekemisistä.

Silmäys jokavuotiselle juhlaportille. Kiertely juhlaportilla ja miettiminen, missä kohden piti tarkalleen ottaen tavata. Juhlaportti, jolla ei iltaisin auta muu kuin ängetä ihmisjoukon läpi.

Joka paikassa pyöriviä - paitsi silloin kun heitä kaipaat - jäätelönmyyjiä, joilla tuntuu olevan yleisesti hyväksytty melodia huutaa "ostakaa jäätelöö": koko värssy muuten kovaa korkealta, mutta viimeinen tavu painetaan alaspäin.

Suvikset on sitä, kun ahtaudut telttaan kylmän yön varalta lämpökerrosten alle, ja heräät aamulla hiestä märkänä kuumaan telttaan kaiutintolpan laulaessa aamun ensimmäisiä siionin lauluja.

Suuri valkoinen iso teltta päivisin täynnä vilinää, jossa tapahtuu puhuminen ja laulaminen, jotka leviävät salamannopeaa kaiuttimien kautta joka kolkkaan kuultaviksi.

 Maasta kerättyjä pikkukolikoita, joita edellinen kantaja ei edes muista.  

Varmaan miljoonia samanlaisia, vihreitä Croozer-kärryjä lapsiperheiden käytössä.

Enemmän kuin yhden käden sormilla laskettava määrä ostettuja kahvikuppeja, joilla yrittää raivokkaasti tasapainottaa päivä päivältä kasvavaa univajetta valvomistahdon rinnalla.

Illalla tuoksuvat makkarat ja pitsat, ja aina saa legendaarisesti kuumotella, riittääkö pitsaa jonon viimeisille asti.

Suvikset on sitä, kun painostavan kuumuuden  jälkeen vesipisarat valuvat taivaalta. Sitä, kun yksi sateenvarjo voi saada viisi suojeltavaa. 

Sateenvarjoja, jotka alkavat äkkiä ilmestyä sinne tänne kuin sieniä sateella ja muodostavat ihmeellisen katon ihmisjoukon yläpuolelle.

Sitä, kun ei ole varma, haluaako mennä nukkumaan vai jäädävielä uupuneena nauramaan huonoille vitseille maahan levitetyn viltin päälle.

Yöllä hiljakseen tyhjentyvä kenttä, kun kaikki väsyneinä, mutta onnellisina raahautuvat nukkumaan.

 Vuoden hupaisat hatut myymälässä, joita käy sovittamassa (joista kaikki on liian pieniä, koska niistä on aina vain yksi koko).

Sitä, kun kaikki näyttävät joka päivä vain nuutuneemmilta, eikä kukaan edes enää kohta välitä. Myös sitä, kun jonotat suihkuun kaksikymmentäviisi minuuttia.

Suvikset on toisilleen tuntemattomien ihmisten rinki, jossa kaikilla on yhteinen tervehdys kädestä samalla tavalla.   

Nauruun remahtava kaveriporukka keskellä kenttää, ja se, kun haluaisi tietää naurun syyn. 

Kaiuttimista kuuluvia jo lapsuudesta tutuista tutuimpia lauluja, joista kaikista muistaa ainakin sävelen sekä säkeistöjen viimeiset sanat.

 Suvikset on paikka, jonne jokaikinen ihminen voi tulla ja olla hyväksytty vikoineen ja virheineen.

Pienen lapsen käteen eksymisen varalta rakkaudella kiinnitetty yhteystietoranneke.

Tutustuminen uusiin ihmisiin, joihin tiedät voivasi luottaa. Se, kun voi käydä kahden melkein tuntemattoman kanssa ehtoollisella ja pistää vielä kopot siitä, että ehtoollisviini maistuu hyvältä.

Suvikset on aamuyön aurinko, joka alkaa jo kuivata lahkeet kastelevaa yökastetta heinikossa.

Suvikset on paikka, jossa ei tarvitse pelätä yön pikkutunteinakaan kävellessään hiljaa satojen nukkuvien vaunujen keskellä.

Suvikset on paljon tunteita sisällään pitävä halaus, jota olet odottanut pitkään ystävän osalta.

Suvikset on toiselta lainattu vaaleansininen viltti, jolla suojautua tuulelta, välittämättä siitä, kuinka monesti se on sattunut tipahtamaan tallatulle maalle.

Suvikset on sitä, kun tuhannet kädet menevät hiljaa ristiin ja korvat jäävät kuuntelemaan vaikeuksein kanssa kamppailevien ihmisten esirukouksia.

Suvikset on väsyneen pään painaminen rakkaan ystävän olkapäälle.